Voi remppa

Tänään tuntui, että koko remppatouhu alkaa jo melkein naurattaa. Suihkun paikkaa siirrettiin, koska se oli sijoitettu pikku kylppärissäni siten, että isompi ihminen ei olisi mahtunut suihkuun. Ilmeisesti aikaa ja vaivaa välttääkseen suihkusta siirrettiin vain osa toiselle seinälle...

Olen alkanut myös kommunikoida remppapoikien kanssa. Ne selvästi aloittavat aina mun kämpästä klo 7.10, joten eilen laitoin lapun oveen, sillä en haluaisi vieraita vielä niin aikaisin. Tänä aamuna en laittanut, koska luulin suihkun olevan valmis, joten tietysti he soittivat taas ovikelloa kun olin vielä nukkumassa. Olin vähän tuohtunut ja totesin hiukset pystyssä, että tulette tosi aikaisin, johon mies sanoi, että pitäisi vain yksi reikä porata. Miksi ne eivät sitä yhtä voineet eilen porata? Remppamiehet käyvät vielä ensi viikollakin, mutta minä en ole silloin kotona :)

Sitten tuli tarkastaja kesken mun muuttopuuhien ja piti raivata sille tilaa. Tarkastaja sanoi, että kellarikomeroista on joku vielä kesken, ja tietysti se oli juuri se minun, johon olin tänään aikeissa muuttaa tavarani...olin niin itkulla, että tarkastaja soitti muurarille, pyysi sitä muuraamaan seinässä olevan aukon, ja sanoi, että täällä on arkkitehti joka vahtii. En vahtinut kovin hyvin, koska eivät sitä muuranneet...No huh, tulipa vuodatus.

Kukat ovat vielä hengissä!

HiphipHuraa! Palautin naapurien viherkasvit elävinä! Minusta on tulossa viherpeukalo, kasvimaailman maaginen kultanäppi, joka hellällä hoivalla ja lempeällä äänellä hoitelee kasvin kuin kasvin kukoistavaksi kaunottareksi.

No ehkä.

Tänään tunnelma taas laski. Se iänikuinen putkiremppapiina, joka teoriassa on ohi, mutta käytännössä ahdistanut minua viimeiset 11 kuukautta, ei nimittäin pääty ikinä. Minulla on Euroopan pienin kylppäri, ja ja varmaan toiseksi pienin asunto, mutta kun ne ei saa tätä valmiiksi! En taaskaan voi käydä suihkussa pariin päivään ja kämppä haisee pahalta, höh. Ja aamut ovat kurjia, kun kauhulla pitää kuunnella rappukäytävän ääniä, että josko taas tänään joku äijä talsii sisään kello 7.

Yksi remppamiesten visiitti oli oma vikani, ja turha, täytyy myöntää. Olen aivan varma, että sähkökaapista kuului AINA pörinää, jos molemmat hellan levyt kytki samaan aikaan. Kun sähkömiehet sitten tulivat, ei kaapista kuulunutkaan enää mitään. Katsoivat minua aika hilpeinä, ja kyselivät, että voisinko kuvailla sitä pörinää...

Kuvat eilisiltaista tunnelmointia kaverin mummolassa.

Mihinä se talvi katosi?

Tänään keksin mainion tavan purkaa turhaumia! Päästin pahan minäni valloilleen ja ensin pelottelin sorsia, sitten puluja (toivon mukaan ne olivat urospuluja...), enkä välittänyt, vaikka piknik-seurani mahdollisesti piti sitä epäsovinnaisena. Ah, se oli vapauttavaa. Sitten katsoimme leffan, jossa heitettiin aika hupia huumoria pohjalaisista, mikä oli vieläkin vapauttavampaa. Ei minulla pohjimmiltaan mitään sorsia vastaan ole tai pohjalaisia, ihan kivoja kaikki. Oikeasti.

Jotkut kertovat, että astioiden rikkominen auttaa kun oikein kovasti harmittaa, mutta sitten se sirpaleiden siivoaminen synnyttää uuden turhauman. Sen voi kuulemma välttää laittamalla särjettävän astian ensin muovipussiin(tai sukkahousuihin). En ole kyllä kokeillut. Tuskin kokeilenkaan, mutta ihan niksinä, jos joku harkitsee, näitä kun ei löydy Pirkka-lehdestä ;)

Nyt kun on turhaumia purettu ja sen semmoista, osaan taas iloita siitä, että minulla on tiedossa Galwaysta soluasunto lähellä merta, ja että yksi suomalainen kaveri aloittaa samaan aikaan vuoden työpestin Dublinissa :) Olen onnekas, sillä silloinkin kun olin Pietarissa kesätöissä, sattui yksi kaveri sinne töihin myös, Ruotsissa tutustuin Emmiin ja taas löytyy joku.

Peilityyntä

Maanantaina oli jälleen rento retki-ilta kavereiden kanssa.

Muitakin mukavia asioita on tapahtunut: löysin 17 neliöön luotettavan oloisen alivuokralaistytön. Vieläpä koko kesäksi. Toinen kiva asia oli, kun sain sähköpostia norjalaiselta tytöltä, joka on tulossa samaan toimistoon kanssani Irlannissa. Toivoin tosi paljon, että saisin työkaveriksi nimenomaan tytön, ja nyt toivon, että meidät laitettaisiin vielä samaan paikkaan asumaankin. Irlantiin lähtö lähenee nopeasti, ja tuntuu mukavalta, että nyt minulla on kontakti jo yhteen ihmiseen, sillä ihmiset loppuviimeksi ovat ne, jotka tekevät asioista ikimuistoisia.

vähän lisää Raumalta

Tässä vielä vähän lisää Rauman tunnelmia...

Kurssien loppukritiikit ovat aina vähän rankkoja, mutta eilinen oli hauska. Tottakai tuotoksemme haukuttiin hyvässä hengessä, sekä yksi opiskelija Konstantinopolifriikiksi. Minä olin erehtynyt käyttämään "Pimeä keskiaika"-termiä ja kirjoittamaan käännöskukkasena turkkilaiset turkeiksi, joten opinpa taas, että AINA pyydän jonkun oikolukemaan tekstini (paitsi nämä blogitekstit). Aamulla pistin kaiken varalta lyhyimmän hameeni päälle, mutta koulussa huomasin harmikseni kurssikaverillani vielä lyhemmän hameen. Saa nähdä, kummalle tulee parempi arvosana ;)

Yritän etsiä tuulipuvun. Sellaisen vettähylkivän, kivan näköisen...Mutta se on lähes mahdotonta! Sesonki on kuulemma ohi (!) ja pieninkin koko niistä vielä myymättä olevista on päälläni sen näköinen, että siinä teltassa yöpyisi kolme henkeä, koira ja kylmälaukku. Myyjä kipitti lastenosastolle, mutta ne puvut ovat vielä isompia, ihan oikeasti. Vasta koko 142 oli jotakuinkin ok leveyssuunnassa, mutta hihat olivat lyhyet. Ja kaikki puvut, joita sain sovitettavaksi, olivat vaaleanpunaisia. Minä haluan kasvaa standardikokoiseksi ja näyttää hyvältä retkellä! En halua näyttää raasulta kuusivuotiaalta äidin isossa kansitakissa, jonka värikin on kuin kuusivuotiaan lemppari!

melkein kuin luokkaretki

Lapsuuden perinteikkäisiin luokkaretkiin kuului ällöolo liiasta karkin syönnistä, märät kengät, kaverin kadonnut lompakko, vääränlainen varustus sen jälkeen, kun aamulla ei ollut suostunut pukemaan äidin valitsemia vaatteita, sekä 24 kuvan sarja epäonnistuneita valokuvia. Myös takkiin tarttunut tikkari ja epätoivo siitä, kun ei osaa päättää, mihin käyttäisi mukaan annetun viiden markan kolikon.

Kaverini kanssa pari päivää sitten tehdyllä reissulla Raumalle toteutui ällöolo ja hyytävä kylmyys, ehkä jopa ne 24 epäonnistunutta kuvaakin. Meille kummallekin sattui vapaapäivä samaan aikaan, joten ehdotin joitakin retkipaikkoja, mitä pidän arkkitehtiopiskelijaa yleissivistävinä, ja koska kaverinikaan ei koskaan ollut käynyt Raumalla, hyppäsimme maanantaiaamuna bussiin valmiina valloittamaan rannikko-Suomea luokkaretkihengessä.

Vanha Rauma teki hyvän vaikutuksen, samoin merenranta, jossa sormet kohmeessa herkuttelimme piknik-eväät. Museot olivat maanantaina kiinni, mutta eipä tuo haitannut. Kaupassa kylläkin oli vaikea ymmärtää myyjiä, jopa suomea opiskelevalla kaverillani oli haastetta tunnistaa kieli.

Tällä kertaa meille ei tapahtunut mitään noloa. Yleensä juuri meillä kahdella sattuu ja tapahtuu kaikkea ikimuistoista, vähän niinkuin viime kesänä episodi poliisiveneen kanssa...

Vihreys

Eilen oli kaunis ilma lenkkeillä ja ihmetellä vihreää. Tänäänkin kaipasin aurinkoa.

On kovasti tekemistä, mutta mikään ei tunnu tulevan valmiiksi, eikä ehkä tulekaan kun lupauduin taas tekemään töitä. Odotan vain lähtöä Irlantiin, toisaalta kuuntelen haikeana ystävieni kesäsuunnitelmia, joihin en pääse osallistumaan. Pääsenhän itsekin mukaan ensi kesänä vaikka mihin, mutta tulen tekemään sen kaiken ihmisten kanssa, joita en vielä tunne. Onneksi jotain voi jo etukäteen tunnelmoida, kuten odottaa vieraita. Varsinkin parin kesän takaisen Skotlannin reissun reunion tietää suuren suurta hauskuutta...ehkäpä hilpeitä öitä uimapatjalla, visiittejä Starbucksiin, bussiretkeä, öö, toivon mukaan hyvän oppaan kanssa ;) Ja vintage livingin porukka...siinä vaiheessa kun he tulevat, tiedän näyttää varmasti yhden jos toisenkin hienon paikan! Kuukauden päästä olen jo Galwayssa.

Ihana kamala restaurointi

Alla Paavo Uotilan suunnittelema Massisen talo vuodelta 1910. Lämpöpumput ja lautasantennit ovat tyylittömyyttä pienemmästä päästä, sillä esim ikkunat ovat joka huoneistossa samanlaiset.

Viipuri sai jälleen minut pohtimaan restauroinnin vaikeita kysymyksiä. Kaupungissa on paljon rikkinäistä, muovikarmi-ikkunoita ja epäsopivia rakennusosia rakennushistoriallisesti arvokkaissa rakennuksissa. Mutta jos kaupunki olisi jäänyt suomalaisten käsiin, en ole lainkaan varma, olisiko vanhaa niinkään paljoa jäljellä, ehkäpä se olisi gryndattu jo aikapäiviä sitten, niin kuin monelle suomalaiskaupungille on käynyt sotien jälkeen joidenkin tiettyjen kaupunkisuunnittelijoiden siunauksella. Tällöin klassismia pidettiin arkkitehtikouluissa pompöösinä, kun taas funktionalistiset lamellitalot edustivat puhtautta ja terveellisyyttä. Ulkomailla liikkuessani pyrin aina muistamaan, että korjaustöitä yleensä tehdään saatavien materiaalien, paikallisen politiikan ja rakennussuojeluihanteiden mukaisesti, sekä tietysti yksittäisen rakentajan taidoilla ja näkemyksellä, aivan kuten meillä Suomessakin, sen sijaan että tuskassa julistaisin kaikki idiooteiksi (vaikka mieli kovin usein tekisikin...).

Ystävämme asuvat sata vuotta vanhassa talossa, ja kertovat ihmisten pitävän suomalaisten arkkitehtien taloja hyvinä. Uudehko sisustus oli periaatteessa kaunis ja huolella tehty, mutta silmiinpistävää oli, että kaikki on muovia laminaattia, tapetteja, listoja ja ovenkarmeja myöten. Mietinpä vain, eikö aitoja materiaaleja edes myydä, eivätkö ne ole heidän mielestään kauniimpia, vai ovatko ne pelkästään liian kalliita. Ystävät valittivat, etteivät saaneet rakentaa huoneistoon ilmastointia, koska talo on suojeltu. Oli hieno kuulla, että Viipurin kaupungilla on ylipäätään olemassa ainakin jonkinlainen suojelupolitiikka.

Erityisen mielenkiintoista oli tarkkailla linnaa. Ajan puutteen vuoksi emme juurikaan sisätiloissa ehtineet käydä, mikä oli hiukan harmi, sillä olisi ollut mukava verrata niitä suomalaisiin linnoihin. On aika sääli, että oikeastaan kaikissa suomen linnoissa 60-lukulainen modernistinen restaurointityyli, jossa uudet betoniset rakenteet ovat reippaasti erotettu vanhoista. Se mitä luulen monien ihmisten odottavan keskiaikaisesta linnasta, on tietynlainen romantiikka, mikä tietysti on muutenkin ollut vähänlaista sen vuoksi, että meidän linnamme ovat rakennettu puolustuskäyttöön, eivät niinkään asumislinnoiksi. Viipurin linnan suuri restaurointi on kuitenkin tehty jo 1890-luvulla, ja sen jälkeiset työt ovat olleet vähäisiä, joten odotin aika paljon näkeväni jotain Suomesta poikkeavaa. Sisätilat Viipuri, opas kaupunkiin-kirjan mukaan ovat vaatimattomat, mutta ulkotiloista positiivinen huomio oli se, miten alisteisessa asemassa monet viime vuosikymmenten rakenteista olivat. Suomessa esimerkiksi vastaavat kaideratkaisut olisivat kyllä lainvastaisia, mutta jostain syystä paikan tietynlainen rähjäinen luonnonläheisyys tuntui piristävän aidolta.

vanhan tuomiokirkon tapuli on pikku raasu

Muovikarmit, tiivistys polyuretaanilla. Varmasti lämpöisempää talvella, mutta olisivat edes ottaneet suojamuovin karmista irti!

Ennen-jälkeenkuvat Torkkeli Knuutinpojantorilta. Vihreäkattoiseen rakennukseen on saneerattu kaupungin kalleimmat asunnot, mutta talo on tyhjänä, koska asunnot ovat kalliita, parkkipaikat puuttuvat ja alue on rikoksista tunnettu

Olen huomannut, että Venäjällä ja Baltian maissa on tapana jättää osittain esiin seinärakennetta ja erityisesti umpeenmuurattuja holvauksia. Kun tarkemmin ajattelee, on esim. Tampereen raatihuoneen isossa salissakin jätetty pieni pala sisäkattoa entisöimättä, mutta tässä mittakaavassa näen tämän tekniikan eroavaisuutena maidemme välillä

Linnan sisäpihaa ja Suomen lakeja täyttämättömät kaiteet

Uusi yritys Viipuriin...

...onnistui! Olikin jo ikävä venäläistä purkkapoppia, takatukkia ja huivimummoja! :)

Kyläilimme vanhoilla perhetutuilla ja venäjänkielen taitoni olivat taas koetuksella, vaikka mukana olikin venäjää opiskeleva sisko ja hänen venäläinen miehensä. Isän kaveri muisteli menneitä ja hihitteli, että oli viitisentoista vuotta sitten ensimmäistä kertaa meillä Suomessa käytyään ajatellut, ettei tiedä toista yhtä hiljaista perhettä. Vaan eipä tiedä totuutta...Katselimme heidän minun kanssani samanikäisen tyttären, ensimmäisen ulkomaalaisen kirjekaverini hääkuvia. Jo joitakin vuosia sitten tytär oli ollut hoitamassa syöpään kuolleen naisen lasta, ja myöhemmin hän oli rakastunut lapsen isään, jonka kanssa oli nyt mennyt naimisiin. Kuvien perusteella aika eri meininki venäläisissä häissä suomalaisiin verrattuna.

Piipahdimme vanhassa kaupungissa ja linnassa. Linnat ovat niin minun juttu, joten olin tietysti ihan tunnelmissa ja halusin kivuta torniinkin, vaikka vanhemmiten kaikki huojuvat portaat ovat alkaneet hirvittää. Vaihto-opiskeluvuonna professorini totesi, että kyllä arkkitehdin pitää uskaltaa kiivetä korkealle, kun muutaman muun opiskelijan kanssa käännyin kirkon vesikatolle vieviltä rakennustelineiltä puolivälistä alas. Nytkin pyyhin tornin porraskaiteen bakteerikannan kämmeneeni sen verran huolella, että kiittelin itseäni aikoinaan otetusta hepatiittirokotuksesta (niin, samalla paikalliset ladyt kipusivat portaita piikkikoroissa, eikä heitä näyttänyt pelottavan yhtään). Sitten veimme neljä auton rengasta rautatieasemalla odottelevalle tutulle. Arvoitukseksi jäi, miten poika selvisi renkaiden ja mukanaan olevan kumiveneen kanssa junalla Pietariin.

Ajoin pitkästä aikaa autoa. Kiva kun isä antaa minun treenata rappiolla olevaa ajotaitoani autollansa. Enkä ajanut kanien päälle, taidan siis uskaltaa ajaa toistekin! :)

Ensimmäinen vuosi 17 neliössä

Eilen vuokralaisuuteni 17 neliössä sai ensimmäisen vuoden täyteen, jos ei lasketa kaikkia niitä kuukausia, jolloin olin putkiremppaa paossa. Kun vuokrasin asunnon, olin lähestulkoon epätoivoinen löytämään kotikolosen, mutta en arvannut, miten epätoivoiseksi vielä tulisinkaan kun asuntoesittelyssä puhutusta"kesäremontista" tuli kesä-syksy-talvi-remontti, ja lopulta pari päivää ennen joulua pääsin omaan sänkyyn. Asuin vanhemmilla, kyläkoulun lattialla, koulukaverin solukämpässä, siskon sohvan takana...Jos putkifirma rehdisti olisi heti alkuun ilmoittanut, että remppa venyy kolme kuukautta, eikä aina parin viikon välein lisännyt viikkoja aikatauluun, asuisin tällä hetkellä jossain muualla, ehkä vähemmän raskaita muistoja takana.

Nyt nautin asuntoon paistavasta auringosta ja rauhasta. Omasta suihkusta ja keittiöstä. Hyvästä sijainnista keskustassa ja edullisesta vuokrasta. En oikein osaa sanoa, kadunko 17 neliötä. Toisaalta tuntuu, että tähän minun kuuluikin muuttaa, 17 neliötähän on melkein kuin oma persoonansa, toisaalta olisin voinut valita toisinkin. Elokuun loppuun on määräaikainen vuokrasopimus, jota luultavasti jatkan vielä pitkään. Tai eipä sitä tiedä, mihin elämä kuljettaa...

Vappu

Lempilaiva

Pik-nikillä Big-Niki

Kamelin pää?

Täällä käytiin lapsena uimassa

Letunpaistoa kaverin mummolassa