
Alla Paavo Uotilan suunnittelema Massisen talo vuodelta 1910. Lämpöpumput ja lautasantennit ovat tyylittömyyttä pienemmästä päästä, sillä esim ikkunat ovat joka huoneistossa samanlaiset.
Viipuri sai jälleen minut pohtimaan restauroinnin vaikeita kysymyksiä. Kaupungissa on paljon rikkinäistä, muovikarmi-ikkunoita ja epäsopivia rakennusosia rakennushistoriallisesti arvokkaissa rakennuksissa. Mutta jos kaupunki olisi jäänyt suomalaisten käsiin, en ole lainkaan varma, olisiko vanhaa niinkään paljoa jäljellä, ehkäpä se olisi gryndattu jo aikapäiviä sitten, niin kuin monelle suomalaiskaupungille on käynyt sotien jälkeen joidenkin tiettyjen kaupunkisuunnittelijoiden siunauksella. Tällöin klassismia pidettiin arkkitehtikouluissa pompöösinä, kun taas funktionalistiset lamellitalot edustivat puhtautta ja terveellisyyttä. Ulkomailla liikkuessani pyrin aina muistamaan, että korjaustöitä yleensä tehdään saatavien materiaalien, paikallisen politiikan ja rakennussuojeluihanteiden mukaisesti, sekä tietysti yksittäisen rakentajan taidoilla ja näkemyksellä, aivan kuten meillä Suomessakin, sen sijaan että tuskassa julistaisin kaikki idiooteiksi (vaikka mieli kovin usein tekisikin...).
Ystävämme asuvat sata vuotta vanhassa talossa, ja kertovat ihmisten pitävän suomalaisten arkkitehtien taloja hyvinä. Uudehko sisustus oli periaatteessa kaunis ja huolella tehty, mutta silmiinpistävää oli, että kaikki on muovia laminaattia, tapetteja, listoja ja ovenkarmeja myöten. Mietinpä vain, eikö aitoja materiaaleja edes myydä, eivätkö ne ole heidän mielestään kauniimpia, vai ovatko ne pelkästään liian kalliita. Ystävät valittivat, etteivät saaneet rakentaa huoneistoon ilmastointia, koska talo on suojeltu. Oli hieno kuulla, että Viipurin kaupungilla on ylipäätään olemassa ainakin jonkinlainen suojelupolitiikka.
Erityisen mielenkiintoista oli tarkkailla linnaa. Ajan puutteen vuoksi emme juurikaan sisätiloissa ehtineet käydä, mikä oli hiukan harmi, sillä olisi ollut mukava verrata niitä suomalaisiin linnoihin. On aika sääli, että oikeastaan kaikissa suomen linnoissa 60-lukulainen modernistinen restaurointityyli, jossa uudet betoniset rakenteet ovat reippaasti erotettu vanhoista. Se mitä luulen monien ihmisten odottavan keskiaikaisesta linnasta, on tietynlainen romantiikka, mikä tietysti on muutenkin ollut vähänlaista sen vuoksi, että meidän linnamme ovat rakennettu puolustuskäyttöön, eivät niinkään asumislinnoiksi. Viipurin linnan suuri restaurointi on kuitenkin tehty jo 1890-luvulla, ja sen jälkeiset työt ovat olleet vähäisiä, joten odotin aika paljon näkeväni jotain Suomesta poikkeavaa. Sisätilat Viipuri, opas kaupunkiin-kirjan mukaan ovat vaatimattomat, mutta ulkotiloista positiivinen huomio oli se, miten alisteisessa asemassa monet viime vuosikymmenten rakenteista olivat. Suomessa esimerkiksi vastaavat kaideratkaisut olisivat kyllä lainvastaisia, mutta jostain syystä paikan tietynlainen rähjäinen luonnonläheisyys tuntui piristävän aidolta.
vanhan tuomiokirkon tapuli on pikku raasu
Muovikarmit, tiivistys polyuretaanilla. Varmasti lämpöisempää talvella, mutta olisivat edes ottaneet suojamuovin karmista irti!
Ennen-jälkeenkuvat Torkkeli Knuutinpojantorilta. Vihreäkattoiseen rakennukseen on saneerattu kaupungin kalleimmat asunnot, mutta talo on tyhjänä, koska asunnot ovat kalliita, parkkipaikat puuttuvat ja alue on rikoksista tunnettu
Olen huomannut, että Venäjällä ja Baltian maissa on tapana jättää osittain esiin seinärakennetta ja erityisesti umpeenmuurattuja holvauksia. Kun tarkemmin ajattelee, on esim. Tampereen raatihuoneen isossa salissakin jätetty pieni pala sisäkattoa entisöimättä, mutta tässä mittakaavassa näen tämän tekniikan eroavaisuutena maidemme välillä
Linnan sisäpihaa ja Suomen lakeja täyttämättömät kaiteet