Hiljaiseloa

Tänään päätin, että en tee mitään erityistä. Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet niin täynnä puuhaa, ja siitäkin ajasta puolet olen ollut aika kipeänä, joten lepopäivä oli tarpeen. Tallustelin rannalla vuorovettä ihmettelemässä, piirtelin mitä sattuu, luin kirjaa ja virkkasin kaulahuivia.

Minulle selvisi, että keittiön hanasta on sittenkin mahdollisuus saada lämmintä vettä :) Keittiön nurkassa on kaappi, jossa on katkaisija, joka laitetaan puoleksi tunniksi päälle, ja jee, sitten meillä on lämmintä vettä! Tiskaaminen on tuplakivaa lämpimällä vedellä! ;)

Viikonloppu

Löysin tänään vanhoja kirjoja myyvän kaupan. Mutta se ei ollut sellainen tyypillinen divari, jossa hyllyt notkuvat pölyisiä kirjoja ja myyjä naukkailee pullosta tiskin alta... vaan se oli ihana. Kirjat olivat siististi järjestettyinä hyllyihin, asiakkaita istui tuoleilla lukemassa ja tutkimassa kirjoja. Kassalla myyjä sujautti kirjanmerkin kirjojeni väliin ja paketoi ne nätisti ruskeaan paperiin.

Kävin myös liikkeessä, jossa myydään sekä soittimia että taidetarvikkeita, hypistelemässä akvarellipapereita, maaliputkiloita ja tinapillejä. :)

Löysin muuten lopultakin riittävän pienen tuulitakin! Joskus taannoin valittelin, kun on niin vaikea löytää urheiluliikeistä pieniä kokoja. Takki on kyllä vaaleankeltainen, en ikinä olisi uskonut ostavani jotain sen väristä. Näytin sitä myyjälle, joka tuumasi se olevan aivan väärän värinen minulle, että naamani näyttää keltaiselta, hiukset kaikkinensa. Mutta se oli ainoa riittävän pieni, ja hinnaltaankin kohtuullinen.

Arvonnan voittaja on....

...nimimerkki Lasiina! Onnittelut! Jos lähetät yhteystietosi profiilissani olevaan sähköpostiosoitteeseen, niin laitan pienen palan Aransaaria tulemaan! Arvonta olikin oikein hauska juttu, löysin itse uusia kiinnostavia blogeja :) Kiitos kaikille osallistuneille, ja kiitos mukavista kommenteista!

Psykopaatti naapurissamme

Vielä ennen tämän illan jännittävää arvontaa ajattelin kirjoittaa viime päivien suurimmasta keskustelunaiheesta meidän kämpässä.

Eilen lopultakin kohtasin kasvokkain sen oudon ihailukirjeen lähettäjän, meitä salaa tarkkailleen silmäparin. Kun ovikello illalla soi, menin avaamaan ja vesisateessa seisoi outo mies, joka puhui ranskalaiskorostuksella, arvasin heti, että tässä se meidän psykopaatti nyt sitten on. Mutta sen sijaan, että hän olisi antanut minulle lapun ”tiedän, mitä teit viime kesänä”, raiskannut, murhannut, paloitellut ruuvimeisselillä ja heittänyt kappaleina Atlanttiin simpukoiden sekaan, hän kysyikin: Saisinko puhua äitisi kanssa? Kun lopultakin kohtaan aidon psykopaatin, hän kysyykin äitiäni! Kuinka nuorelta oikein näytän? Olin hiukan häkeltynyt ja sanoin etten ymmärrä, jolloin mies lähti pois. Kävin kertomassa miehestä kämppikselleni, tietämättä, että hän oli päivällä käynyt viemässä kirjeen takaisin miehelle ja pyytänyt tätä pysymään meistä erossa. Koska mies oli luullut minua hänen -kanssani täysin samanikäisen kämppikseni- lapseksi, loukkaantui kämppis niin, että päätti lähteä samantien miehen asunnolle.

Tällä kertaa hän oli mennyt sisälle sähköttömään asuntoon ja keskustellut aika pitkään miehen kanssa kynttilän valossa. Vain toinen puoli miehen kasvoista oli näkynyt hämärässä, yksi iso silmä tuijottanut häntä, ja mies kertonut, kuinka oli kuullut äänen sisällään, että kämppikseni rakastaa häntä. Huoneessa oli haissut kaikki mahdolliset eritteet, ja mies oli esitellyt maalauksiaan kasvottomista naisista, jotka kuitenkin olivat olleet äärettömän taitavasti maalattuja. Keskustelussa miehen kanssa esille tulleiden asioiden vuoksi kämppikseni menee luultavasti puhumaan poliisille, mutta en usko miehen olevan varsinaisesti paha tai huumeiden vaikutuksessa, vaan sairas ja avun tarpeessa. Vaikka hänen mahdollinen syyllisyytensä ulottuukin sellaisille osa-alueille, joita ei voi missään tapauksessa pitää hyväksyttävänä, tavallaan tunnen sääliä miestä kohtaan. Pohdin, että mitenkähän meillä Suomessa olisi, saisiko maahanmuuttaja apua mielenterveysongelmiinsa, jos kerran se ei ole itsestään selvää omille kansalaisillekaan? Pitäisikö ensin tapahtua jotain kauhistuttavaa, että ketään kiinnostaisi?

Illalla ei meinannut tulla uni. Tuuli humisi ja narisi nurkissa, sade paiskasi ikkunaa ja kämppiksen kertomus painoi mielessä. Siinä vaiheessa kun kämppikseni ystävät lähtivät, ja ilmanpaine pamautti oveni auki, oli pienestä kiinni, etten huutanut.

Arpajaiset!

Koska kaikilla muillakin on jo ollut arpajaiset blogissaan, ajattelin, että sitten minäkin, tosin nyt minulla ei ole mitään itsetehtyä arvottavana, vaan lintunapit Inishmorelta. Ovat kylläkin käsin tehdyt. Suoritan arvonnan vaikkapa torstaina Suomen aikaa kahdeltatoista, joten kaikki halukkaat voivat ilmoittautua jättämällä kommentin! :)

This is a lottery! Birdbuttons from Inismore, Ireland. You can join by sending a comment.

Karjamarkkinat ja vaarallinen juhannus

Muumien vaaralliseen juhannukseen kuului tulva ja outo silmäpari teatterilaivan esiripun siimeksessä, joka tarkkaili heitä. Niin meidänkin.

Lauantaina oli pahin rajuilma aikoihin, ja olimme Dublinin kaverini kanssa varanneet laivaliput Inishmorelle, yhdelle Aransaarista. Aallokko oli huikaiseva, saarella tuuli, satoi ja oli kylmä, mutta kaikessa eksoottisuudessa se oli aika ihanaa. Ostin keskikesän ja muutaman viime päivän kiusanneen flunssan kunniaksi saarelta pipon ja tumput, kuten muutkin turistit. Kun palasimme bussilla satamasta, oli tie poikki tulvan takia, ja kotona vettä oli myös tulvinut hallin ja keittiön lattialle. Takapiha on keittiön lattiaa korkeammalla, eikä kynnystä ole lainkaan, joten se oli ihan normaalia.

Meitä tarkkailee joku muukin kuin naapurin katti. Eilen joku meistä sai joltakulta friikin ihailukirjeen. Emme ymmärrä, kenelle se on osoitettu, sillä kuoressa lukee vain ”to the voice” over the roofs. Sisältö oli niin outo, että selkäpiitä karmii, vaikka otimmekin ilon irti sen kaikesta koomisuudesta. Susie laittoi blondin peruukin päähän ja lähti jättikokoinen sateenvarjo kainalossa jäljittämään kirjeen osoitetta. Positiivista on se, että kirjoittaja vakuuttaa, ettei ole murhaaja. Minä aion kuitenkin pitää pimeällä verhot kiinni, enkä enää koskaan liiku vähissä vaatteissa ikkunan edessä.

Perjantaina työnantajani vei toimiston retkelle ”agrikulttuuriseen” näyttelyyn. Kuvittelin sen olevan jonkinlainen taidepläjäys, tai mielenkiintoinen arkkitehtuurikohde. Mutta ei, se oli maatalousnäyttely, farm fest, eli karjamarkkinat. Ihmisiä ja autoja oli tuhansittain, lammas ja lehmä poikineen. Katseltiin, kuinka tyttölampaat kilpailivat rivissä seisoen, tosin eivät osanneet poseerata kuin missit, vaan pissivät vuoronperään ja kiukuttelivat omistajilleen. Kunnon junteilla oli saappaat jalassa ja naisilla kukkamekot.

Tuo valkoinen talo yllä oikealla (Lucky Star Baria vastapäätä) on myynnissä! Alla on meidän tulva, joka ei niin kovin paha onneksi ollut.

Hyvää juhannusta Galwaysta!

Täällä ei vietetä juhannusta...mutta minä aion...suomalainen kaverini tulee Dublinista kylään :)

Sla´n

Ensimmäinen iiriksi oppimani sana :) Tarkoittaa näkemiin.

Kävin työkaverini kanssa leffassa eilen. Galwayssa on 65000asukasta (niin kuin Joensuussakin...), mutta sali oli suurin, mitä koskaan olen nähnyt. Hyvä juttu oli se, että myös screen oli jättimäisin ikinä. Huono juttu oli se, että istuimme screenistä kahden metrin päässä, koska menimme saliin viimeisinä, sillä emme tajunneet, ettei täällä varata istumapaikkaa etukäteen. Kävin työkaverin kanssa myös sellaisessa hauskassa 60-luvun henkeen tehdyssä hampurilaisravintolassa...se oli tosi hieno ja yksityiskohtia myöten mietitty. Ja hampurilaisestakin tuli tiukka vastustaja tähänastiselle suosikille, Ylöjärven Pelikaanigrillin ruishampurilaiselle.

Työantajani otti minut tänään mukaan työmaakokoukseen ja katsomaan rakennustyömaata. En ennen ole ollut mukana työmaakokouksessa, joten se oli mielenkiintoinen kokemus. Kun kiersimme keskeneräistä rakennusta, työmaajohtaja poltti samanaikaisesti askin tupakkaa ja röyhtäili vähän väliä. Työssäkäynti on mukavaa, olen saanut valita saniteettitilojen kalusteita ja piirtää keittiökaapistoja sekä huonekortteja. Työnantajani pahoitteli, kun antoi niin ”tylsiä” tehtäviä, mutta minä olen ihan mielissäni, sillä keittiökaappien piirtäminen ja mallintaminen ei edes tunnu työltä ja sain kaikessa rauhassa hihitellä katalogien krumeluureja vessanpyttyjä erillisine vesisäiliöineen ja pähkäillä hanojen toimintaa. Siitä olen kyllä kiitollinen, että edellisessä työpaikassa sain ihan mukavasti kokemusta, sillä muuten olisin hiirenhiljaisessa toimistossamme hukassa, enkä tietäisi mitä tehdä, kun keneltäkään ei voi oikein kysyä. Toisekseen, olen paistatellut CAD-taitojeni nokkeluudessa. Olen kerrankin saanut olla se, jolta kysytään vinkkejä, enkä aina se, joka itku kurkussa anelee apua, sillä norjalaisille arkkitehtiopiskelijoille ei opeteta piirustusohjelmia koulussa. Toinen onnellinen sattuma menneisyydestä on se, että yhdellä rakennusopin kurssilla minulle arvottiin harjoitustyöksi talo kevytsoraharkoista, täällä kun kaikki rakennetaan juuri niistä. Töistä olisi kyllä yksi jos toinenkin juttu kerrottavaa...

Retki vihreille vuorille

Lampaita, tönöjä, puuttomia vuoria, raunioita ja luostari...Connemara on kaunis! Tykkään kovasti tästä jännästä karun ja rehevän luonnon yhdistelmästä. Jos en keksi elämälle järkevämpää, tulen tänne nunnaksi...puutarhanhoidosta on kokemusta ja nauttisin maisemista. Liittyykö kukaan seuraan? ;)

Täällä asun

Meitä asuu viisi pätkässä rivitaloa. Se on kuulemma tyypillinen asumismuoto paikallisille opiskelijoille. Olen varsin onnekas, sillä talo on kivalla paikalla, minulla on takka, kokolattiamatto, parisänky, kissa ikkunan takana ja samanlaiset portaat kuin Harry Potterilla. Huoneeni on ehkä samaiset 17 neliötä, joten blogini voi edelleen jatkaa samalla nimellä :)

Vihreä talo

Torstaisin ja perjantaisin kaupat ovat pidempään auki, joten työpäivänkin jälkeen ehti vielä etsimään puuttuvia asioita. Harjoittelijakaverini matkalaukku oli jäänyt Amsterdamiin konetta vaihdettaessa, ja vaikka lentoyhtiö tietää laukun sijainnin, ei se ole pystynyt organisoimaan sitä Irlantiin. Itse etsin kannettavalle laukkua ja hiirimattoa. Joudun käyttämään töissä omaa tietokonettani, mikä oli aika yllätys, enkä ottanut Suomesta laukkua mukaan, joten toistaiseksi olen kuskannut konetta muovikassissa.

Työpäivä alkaa yhdeksältä ja päättyy kuudelta. Työmatkaan menee tunti kumpaankin suuntaan, ensin kävelen pysäkille keskustaan ja sitten loppumatka taittuu bussilla. Kävelymatka on hurjan kiva, joen yli ja pitkin kapeita kujia. Galwayssa asutaan aika tiiviisti, mutta matalasti, joten asutus on levittäytynyt laajalle alueelle, eivätkä tiet vedä sitä määrää henkilöautoja. Ruuhka on siten yllättävän iso ja matkanteko hidasta.

Kävimme eilen kirjakaupassa huokailemassa. Kirjat ovat edullisia ja kaikenlaisia kiinnostavia löytyy. Paikalliset sanovat tämän olevan huono shoppailukaupunki, mutta minusta kivointa on vain se, että liikkeet ovat erilaisia, kuin Tampereella, jolloin kauppareissut ovat paljon jännittävämpiä. Tänään löytyi lisää kaikkea kivaa katseltavaa, joten no, pakko myöntää, etten malttaisi odottaa taas huomisaamua...

Tässä kummipojalle kuva! :)

Terveiset Irlannista!

Tämä on minun 100:s postaus ja ensimmäinen postaus Irlannista...hauska sattuma :)

Pahoittelen, että vasta nyt lähetän täältä kuvia. Meillä on ollut ongelmia nettiyhteyden kanssa, ja töissä yhteys on vain yhdellä koneella. Matka meni hyvin, ja olen alkanut kotiutua. Oikeastaan hassua, että olen ollut täällä vasta neljä päivää ja muutaman tunnin, niin normaalilta tämä elämä täällä jo tuntuu.

Minulla on huone kissalla. Tuo kissa haluaisi selvästi olla minun...ensimmäisestä illasta lähtien se on hengaillut ikkunan takana ja muutamaan kertaan loikannut ikkunan raosta sisään. Oikeasti se on naapurin katti, mutta meille se haluaisi rapsutettavaksi.

Tutustuin viikonloppuna norjalaiseen työkaveriini, ja kävelimme varmaan toistakymmentä kilometriä rantaviivaa, kipusimme kukkulalle ja poltimme poskipäät auringossa.
Työkin on alkanut mukavasti. Toimisto on aika pieni, hiljaistakin hiljaisempi, mutta kiva :) Varsinkin työnantajamme on. Tänään hän otti minut ja toisen harjoittelijan parille työmaalle mukaan, ja ajelimme rannikkoa pitkin pikku kylään. Aluksi toimistossa tehtyjä piirustuksia katsellessa ajattelin, että tavoitteena on saada mahdollisimman monta nurkkaa ja pitkää käytävää aikaan, mutta nyt tarkemmin tutkailtuani tykkään tosi paljon toimiston tyylistä tehdä arkkitehtuuria. Varsinkin tuo valkoinen talo on yksi suosikkejani kaikista taloista.

Se on ny menoo

Eilen työpaikan porukan kanssa vietin läksiäisiäni ja kävin pikavierailulla Viikinsaaressa kavereitten kanssa.

Huomenna se on sitten menoa. Isäni on vähän pettynyt lähdöstäni, koska olisi halunnut minut mukaan Karjala-road tripille. Äiti toivottelee tervemenoa ja lykkää luontaistuotteita mukaan. Se on sen tapa osoittaa rakkautta ;) Sain yo-lahjaksikin hepatiittirokotuksen...vaikka siitä olen sitä mieltä, että vanhemmiltani se oli hienompi lahja paljon reissaavalle tyttärelle kuin esimerkiksi korut. Haluavat minun vain pysyvän terveenä :)

Hassua, mutta minusta tuntuu, kuin kääntäisin elämässäni lehteä taaksepäin. Pari vuotta sitten olin ajatellut lähteä vaihto-opiskelemaan Irlantiin tai Skotlantiin, mutta sitten yllättäen ei ollutkaan enää motivaatiota, hylkäsin koko ajatuksen, ja nyt kaiken jälkeen olen kuin olenkin sitten lähdössä, tavallaan jatkamassa siitä, mihin silloin jäin.

Tykkään jazz-musiikissa siitä, miten musiikki menee koko ajan eteenpäin. Haluaisin elämänkin olevan kuin jazz-musiikkia, ilman turhia kertosäkeitä. Tämä on matkalaukkuepisodi nro 4. En voi loputtomiin elää niin, että pakkaan laukun aina kun on vähän vaikeampaa. Toisaalta Irlanti on eri juttu. Ihan kuin sinne minun pitäisikin mennä, sinne vihreille niityille lepäämään.

Kai jokainen kokemus elämässä on eteenpäin, vaikkei sitä heti huomaisikaan. En oikein tiedä, mitä huomiselta odottaisin, mutta varmasti jännän jännää! Heippa vaan Siiri-kissa ja kaverit, seuraava postaus Irlannista!

Ai niin, pakkailuista voisin sanoa vielä sen verran, että tosi ärsyttävää, kun on näin pieni, niin näyttää, että laukku on älyttömän iso ja tavaraa mukana vaikka vuosisadan tarpeita varten!

Iloinen jälleennäkeminen...

...sateenvarjon kanssa. Nimittäin. Eilen aamulla unohdin sateenvarjon bussiin matkalla töihin, ja olin koko päivän tosi surullinen siitä, sillä se varjo on varmaan paras koskaan, ei käänny nurin tuulessa, siinä on valkoisia palloja vaaleansinisellä pohjalla, ja olen saanut sen siskoltani ystävänpäivälahjaksi. Soitin heti löytötavaratoimistoonkin, mutta he eivät pystyneet auttamaan. Illalla palasin toisella bussilinjalla vanhemmilleni, istuin penkkiin, ja aloin katsoa, mitä penkin ja seinän välissä pilkotti. Se oli minun sateenvarjoni! Olin istunut samassa bussissa aamulla samalla penkillä, mutta bussin linjanumero oli vaihtunut päivän aikana, eikä kukaan ollut poiminut sateenvarjoa laukkuunsa. Vaikka vältän materian palvomista, täytyy sanoa, että olin kyllä hurjan iloinen löydöstäni :) Ja kun pääsin kotiin, oli isäni lämmittänyt saunan ja savustanut ahvenia, nam.

On ollut hauskaa olla pitkästä aikaa vanhemmillani, missä asuin kahdeksantoista ensimmäistä vuotta. Kävelin vanhaa suosikkireittiäni metsän poikki, ja tuntui jännältä miettiä, miten oma elinpiiri onkaan vuosien myötä laajentunut. Pienenä 200 metriäkin kotipihasta oli pitkä matka ja pikku polku riitti loistokkaisiin hiihtokilpailuihin sisarusten välillä. Nyt voi päivässä ottaa haltuun vaikka keskikokoisen kaupungin...

Lapsuuden ystävieni vanhemmista ketkään eivät asu enää näillä nurkilla. Siksi on hauska miettiä, että pohtivatkohan erään talon uudet asukkaat koskaan, mitkä neljä pientä kämmenen jälkeä (minun ja kaverini 5v, luvan kanssa) heidän autotallin betonilattiassa on valettuna?


Tänään tein parin ystävän kanssa kotiseuturetken, siitä kuvat yllä.

Heippa 17 neliötä!

Tänään annoin asunnon avaimet alivuokralaiselle. Tuli hassun tyhjä olo. Vaikka palaan takaisin, ja vaikka asunto onkin aiheuttanut yhden jos toisen tuskan aiheen, on se silti minun kotini.
Olen viimeiset päivät ennen lähtöä vanhemmillani. Rapsuttelen kissoja, käyn äidin ja isän jääkaapilla, onhan se kivaa tämäkin.

Kävin Amurin työläiskorttelin museossa päivällä, mutta en muistanut ottaa kameraa mukaan :( Oli tosi kiinnostava paikka, joten suosittelen lämpimästi Tampere-vierailijoille. Ja opiskelijoille muuten sisäänpääsy maksaa vain euron!