Psykopaatti naapurissamme

Vielä ennen tämän illan jännittävää arvontaa ajattelin kirjoittaa viime päivien suurimmasta keskustelunaiheesta meidän kämpässä.

Eilen lopultakin kohtasin kasvokkain sen oudon ihailukirjeen lähettäjän, meitä salaa tarkkailleen silmäparin. Kun ovikello illalla soi, menin avaamaan ja vesisateessa seisoi outo mies, joka puhui ranskalaiskorostuksella, arvasin heti, että tässä se meidän psykopaatti nyt sitten on. Mutta sen sijaan, että hän olisi antanut minulle lapun ”tiedän, mitä teit viime kesänä”, raiskannut, murhannut, paloitellut ruuvimeisselillä ja heittänyt kappaleina Atlanttiin simpukoiden sekaan, hän kysyikin: Saisinko puhua äitisi kanssa? Kun lopultakin kohtaan aidon psykopaatin, hän kysyykin äitiäni! Kuinka nuorelta oikein näytän? Olin hiukan häkeltynyt ja sanoin etten ymmärrä, jolloin mies lähti pois. Kävin kertomassa miehestä kämppikselleni, tietämättä, että hän oli päivällä käynyt viemässä kirjeen takaisin miehelle ja pyytänyt tätä pysymään meistä erossa. Koska mies oli luullut minua hänen -kanssani täysin samanikäisen kämppikseni- lapseksi, loukkaantui kämppis niin, että päätti lähteä samantien miehen asunnolle.

Tällä kertaa hän oli mennyt sisälle sähköttömään asuntoon ja keskustellut aika pitkään miehen kanssa kynttilän valossa. Vain toinen puoli miehen kasvoista oli näkynyt hämärässä, yksi iso silmä tuijottanut häntä, ja mies kertonut, kuinka oli kuullut äänen sisällään, että kämppikseni rakastaa häntä. Huoneessa oli haissut kaikki mahdolliset eritteet, ja mies oli esitellyt maalauksiaan kasvottomista naisista, jotka kuitenkin olivat olleet äärettömän taitavasti maalattuja. Keskustelussa miehen kanssa esille tulleiden asioiden vuoksi kämppikseni menee luultavasti puhumaan poliisille, mutta en usko miehen olevan varsinaisesti paha tai huumeiden vaikutuksessa, vaan sairas ja avun tarpeessa. Vaikka hänen mahdollinen syyllisyytensä ulottuukin sellaisille osa-alueille, joita ei voi missään tapauksessa pitää hyväksyttävänä, tavallaan tunnen sääliä miestä kohtaan. Pohdin, että mitenkähän meillä Suomessa olisi, saisiko maahanmuuttaja apua mielenterveysongelmiinsa, jos kerran se ei ole itsestään selvää omille kansalaisillekaan? Pitäisikö ensin tapahtua jotain kauhistuttavaa, että ketään kiinnostaisi?

Illalla ei meinannut tulla uni. Tuuli humisi ja narisi nurkissa, sade paiskasi ikkunaa ja kämppiksen kertomus painoi mielessä. Siinä vaiheessa kun kämppikseni ystävät lähtivät, ja ilmanpaine pamautti oveni auki, oli pienestä kiinni, etten huutanut.