Iloinen jälleennäkeminen...

...sateenvarjon kanssa. Nimittäin. Eilen aamulla unohdin sateenvarjon bussiin matkalla töihin, ja olin koko päivän tosi surullinen siitä, sillä se varjo on varmaan paras koskaan, ei käänny nurin tuulessa, siinä on valkoisia palloja vaaleansinisellä pohjalla, ja olen saanut sen siskoltani ystävänpäivälahjaksi. Soitin heti löytötavaratoimistoonkin, mutta he eivät pystyneet auttamaan. Illalla palasin toisella bussilinjalla vanhemmilleni, istuin penkkiin, ja aloin katsoa, mitä penkin ja seinän välissä pilkotti. Se oli minun sateenvarjoni! Olin istunut samassa bussissa aamulla samalla penkillä, mutta bussin linjanumero oli vaihtunut päivän aikana, eikä kukaan ollut poiminut sateenvarjoa laukkuunsa. Vaikka vältän materian palvomista, täytyy sanoa, että olin kyllä hurjan iloinen löydöstäni :) Ja kun pääsin kotiin, oli isäni lämmittänyt saunan ja savustanut ahvenia, nam.

On ollut hauskaa olla pitkästä aikaa vanhemmillani, missä asuin kahdeksantoista ensimmäistä vuotta. Kävelin vanhaa suosikkireittiäni metsän poikki, ja tuntui jännältä miettiä, miten oma elinpiiri onkaan vuosien myötä laajentunut. Pienenä 200 metriäkin kotipihasta oli pitkä matka ja pikku polku riitti loistokkaisiin hiihtokilpailuihin sisarusten välillä. Nyt voi päivässä ottaa haltuun vaikka keskikokoisen kaupungin...

Lapsuuden ystävieni vanhemmista ketkään eivät asu enää näillä nurkilla. Siksi on hauska miettiä, että pohtivatkohan erään talon uudet asukkaat koskaan, mitkä neljä pientä kämmenen jälkeä (minun ja kaverini 5v, luvan kanssa) heidän autotallin betonilattiassa on valettuna?


Tänään tein parin ystävän kanssa kotiseuturetken, siitä kuvat yllä.