Minä tykkään rantakallioista...
...ja rrrakastan linnoituksia!
Jos jotain saisin Helsingistä Tampereelle, valitsisin Suomenlinnan. Se on parempaa kuin kahvilat. Parempaa kuin shoppailu (Emmille: kuin edes NoaNoa:ssa;) ). Parempaa kuin museot...ja parasta hyvässä seurassa!
Eilen oli siskoni syntymäpäivät. Ostin lahjaksi sellaisen järjettömän ison mammapaidan, jonka koosta pelkäsin siskoni loukkaantuvan niin, että palaan kotiin silmä mustana. Paita oli onneksi pieni ja minulla ostokuitti tallessa. 
Illalla menin viettämään leffailtaa (ja jatkamaan herkuttelua) sen ainoan kaverin kanssa, jota ei tarvitse suostutella katsomaan ruotsalaisia elokuvia. Kun leffa saatiin katsottua, kaverin kaveri soitti ja kysyi, josko olisimme viiden minuutin kuluttua valmiit lähtemään porukalla yöksi laavulle. Olin varustautunut leffailtaan, en yöhön ulkosalla, mutta onneksi sain toppatakin ja makuupussin lainaksi. Tämä on kyllä niitä juttuja, joita ei äitille kerrota tässäkään iässä...Täytyy sanoa, että oli kevään parhaita elämyksiä! Ihan positiivisessa mielessä. Tällaiset ylläritempaukset tekevät elämästä vaan mielenkiintoisemman. Siitä huolimatta, että aamun ensimmäiset sanat viereisestä pedistä olivat "kaikkeen sitä ihminen vapaaehtoisesti suostuukin". Aamupäivä jatkui vielä kaverin luona saunomalla...oi...enää en valita opiskelijaelämästä ja kotiopiskelun kurjuudesta mitään! Jatkuisipa tämä menemisen vapaus aina!
Vauvanmekko on nappeja vaille valmis. Siskoni mies kainosti pyysi, että saisiko heidän tulevan vauvelinsa mekkoon kirsikoita...mielestäni aika herttainen pyyntö. Kävin tänään ostamassa läheisestä lankaliikkeestä punaisen langan, vaikka myyjä oli sitä mieltä, ettei vaaleaa vihreää ja punaista voi yhdistää, ja ihme että ylipäätään myi langan. Ärsyttää kun käsityöliikkeissä asioituani jää usein joku kaivelemaan, yleensä se, että kohdellaan kuin viisitoistavuotiasta.
Kaveri pyysi linturetkelle mukaan. Hän bongasi telkkiä, nokikanan, joutsenia, kurkia, silkkiuikkuja ja västäräkkejä(lokkeja ei lasketa). Minä bongasin kivoja tönöjä, veden varaan joutuneita mökkejä, veneitä ja tynnyreitä, lohen näköisen kalan polskuttelemassa rantavedessä ja leskenlehtiä. Avasimme jäätelökauden retken kunniaksi :)
Päivä Viipurissa vaihtuikin päivään Summan levähdysalueella ja iltapalaan Kotkan ABC:llä kriittisen osan hajottua autosta. No, onneksi ei sentään tullut päivää karjalaisella tienpientareella...Nyt tiedän, että isän farmari mahtuu pikkuveljen kuorma-autoon, ja miten sen sinne tarvittaessa saa; mun sukulaiset on Pelle Pelottomia.
Olen yrittänyt paitsi tehdä viheliäistä harjoitustyötäni, myös fiilistellä huomista Viipurinmatkaa isän, siskon ja sen miehen kanssa. Onkin jo melkein kolme vuotta viime visiitistä rajan taakse. Silloin olin Pietarissa koko kuukauden lastenkodin rakennustyömaalla.
Ensin kun aamulla herää, tuntuu kivalta, mutta sitten kun muistaa kaiken tapahtuneen, alkaa tuntua yhtä surulliselta kuin tuosta kukasta täytyy tuntua. Tämä ei ehkä ole paras paikka jakaa kurjaa mieltä...anteeksi J...
Ei tämä ensimmäinen kerta elämässäni ole, kun on sydänsuruja, ja jo lapsena opin, ettei kaikkea haluamaansa saa. Silti, kun pitkä seurustelu päättyy, se, että loppu tarkoittaa oikeasti loppua, tuntuu surulliselta. Toisaalta, eikö se, että kaipaa toista ihmistä, kuitenkin tee ihmisyydestä jotenkin kauniimpaa? Ei kai se ikävä niin väärinkään ole?
