torstai 17. maaliskuuta 2011

Torpalta ja koskelta





Mietityttää asuukohan kuvan torpassa eläinystäviä ihmisen sijaan, niin kuin Heikki Willamon Viimeiset vieraat-kirjan hylätyissä taloissa. Jotenkin surumielinen olo tuli kaatuneen puun sorruttamasta kuistin katosta ja muusta talon rappiosta.

3 kommenttia:

Sanna kirjoitti...

Hylätyistä taloista tulee aina surullinen olo. Joku on joskus tehnyt talon kodikseen, myöhemmin lapset lentää mmailmalle ja sitten talo ehkä unohtuu, mätänee yksin, kun kukaan ei asetu sinne enää tai uudet sukupolvet eivät yhteisymmärykseen siitä, ketä paikkaa hallitsee.

Päivi kirjoitti...

Taloja ei saisi hylätä, ainakaan niitä vanhoja joilla on oma persoona...
Tuo kirja oli kaikessa surumielisyydessään ihana, ja ne mäyrät!

Ara kirjoitti...

Hei ihan jotenkin hassua! eksyin blogiisi ja selailin tätä kunnes HÄMMÄSTYIN! Totisesti. Usein lenkkeilen juuri tuon suloisen punaisen torpan ohi ja sadat kerrat olen kuvannutkin sitä. Miettinyt saisiko sen pelastettua. Yksi hyljätty talon on meidän kotina. Talo ehti olla tyhjillään ja autiona parikymmentä vuotta. Joten jotenkin noi autio torpat vie mun sydämen..

Teillä muuten aivan ihastuttava vintage koti. Säilyttäkää pitkälle talon henki.. :) Se ois hienoa. Liian usein näkee juuri viiskytluvun koteja jotka rempattu uuden näköiseksi. (lue persoonattomisksi) :) Ilahduin kun huomasin et aiotte säilyttää ne ihanat kaapit siel huoneessa. Oi oi,ne on herkut. Ihania remppa hetkiä teille!!