Lempiruno

YKSINÄISYYDESTÄ
"Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen, hän ihan yksin asui taloaan ja talo oli myöskin yksinäinen.
Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan ja ovet jätti auki ja lamput palamaan.

Ja nyyti kulki vain ja kulki maailmalla, ei nähnyt missään tutun tuttua. Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin: jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.

Kun matkalaukku painoi, nousi kuuma hiki ja ahtaat kengät hiersi kantapään. Ja silloin tuuli lumoavan soiton meren takaa toi, kun muikkunen se kesän poukamassa musisoi. Ja laukkua ei muikkusella ollut, eikä koskaan tule olemaan ja kenkiä ei viheriän niityn poika tule tuntemaan. Siis kuka lohduttaisi nyytiä: on laulun mahti suurempi kuin laukun. Siitä askeleelle tahti!

Kas, hemuleitten puisto valaistuna hohti ja raketteja siellä ammuttiin, ja kansaa puitten alla karkeloi, kun pelit pelas ja soitto soi! Ja iso hemuli söi ison pannukakon hilloineen, vaan nyyti oli taaskin ihan yksikseen. Siis kuka lohduttaisi nyytiä ja sanoisi: ei kukaan sinua huomaa ellet itse mene mukaan!

Niin nyyti lähti siitä meren rantaan ja löysi näkinkengän, suuren, valkean. Hän astui varovasti hienoon santaan ja tuumi: löysin ihmeellisen maailman. Siis nyyti riisui kenkänsä ja huokasi: hohoi, on kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi? Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Ui valtameren mustaa aavaa pitkin niin yksinäinen pullo, ui ja ui ja lipui rantaan, kuten arvasitkin, ja pullopostipulloks paljastui. "...niin kauheasti pelkään mörön mörinää kun hämärässä olen ihan ilman ystävää..."

Se kirje oli nyytin ensimmäinen. Hän kätki sen siis taskun sopukkaan. Ja kesäyö on kaunis yö, kun yö on heinäkuun, kun joku jotakuta kohta lohdutella saa ja kaikki muuttuu uudeksi, kun seikkailukin odottaa.

Kas viljaana siinä vilkutteli veneestään ja homssut soutelivat - nyyti laski seitsemään - ja viides homssu tervehti ja nyyti huusi: hei! mua kukaan ennen huomannutkaan ei! niin mielelläni seurassanne viivähtäisin vaan kuka lohduttaisi tuittua, jos tänne jäisin.

Nyt kysyy: onko tuittu ollut täällä kukaties? On, lauloi vontti, -tuittu hiukset valloillaan. Hän karkas eilen kotoaan ja oli suunniltaan. Vaan kuka lohduttaisi tuittua, en tiedä ollenkaan kun olen lomalla ja kalastelen vaan.

Kun sitten vuorten takaa kuuluu mörön mörinää niin nyyti heti ensimmäiseen koloon lymyää ja ryömii sieltä äkäisenä jalkaa polkien: Mun täytyy nyt lohdutella tuittua, en saa nyt olla arka! Hän pelkää vielä enemmän, se pikku tuittu parka!

On tienoo äkkiä niin hiljainen ja musta ja mörkö niin kuin vuori tuijottaa, ja jäinen maa on täynnä kammotusta, kun kuustakin pois värit putoaa. Ja mörkö ällistyi ja juoksi pakoon yksi kaksi - siis tuittu kyynelien läpi näki nyytin voittajaksi. Ei pienen tuitun peloittelu ole vaikeaa, ja lohduttelu, arvaathan, on vielä helpompaa.

Noin vaiti katsoivat he toisiansa, nyyti, tuittu, kuutamossa kuu. Ei ihme vaikka nyyti jaloistansa kävikin heikoksi ja mykistynyt suu ujosti sanoi vain: kirje voi kai kaiken selittää - ja meni pois! Hän tahtoi kirjoittaa - näkinkengästään ja hemulista ja kuinka yksinään hän oli - ajatuksistaan ja pelostaan.

Ja tuittu ruusut sai ja kirjeen luki ja nimenkin hän tarkkaan tavasi. Ah, posken punaruusut häntä puki ja nyytille hän sylin avasi ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus, on edessämme kaikki kauneus ja ihanuus. Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!"

-Tove Jansson [lyhennetty versio kirjasta "Kuka lohduttaisi nyytiä"]

Yksi lempirunoistani lapsuudessa...vieläkin muistuttaa, että oikeasti yksin on vasta kun kääntää selän maailmalle.