17 neliötä

Inishmore ja pyöräily :)

Dalkey. Ja hauska seura.

Amelien kahvila Pariisissa, Montmartre ja kesäiset hellepäivät

Connemara, uimapaikan etsintää ja monsterirapuja

Vinttikoirakisojen jälkeen kotimatkalla Galwayssa

Ihana Glendalough

Hienoin arkkitehtuurikokemukseni koskaan, vanha vesisäiliö Istanbulissa.

Naimisiin menon jälkeen huomaan, että on ollut jotenkin vaikeampi kirjoittaa ajatuksia julkisesti jaettavaksi...ehkäpä sitä haluaa suojella omaa elämää tarkemmin. Ja toisaalta pohtii tarkemmin, millaisen kuvan antaa itsestään, jos vaikka joku työelämästä sattuisi yhdistämään blogin minuun. Toisaalta blogin pitäminen ilman sisältöä tuntuu vähemmän merkitykselliseltä, ja välillä miettii, mitkä motiivit ylipäätään saavat minut päivittämään tänne asioita enemmän ja vähemmän säännöllisesti.

Olen pitänyt tätä yhtä ja samaa blogia jo vuodesta 2007 asti ja tässä yhtenä iltana innostuin lukemaan vanhoja sepustuksiani läpi. Osittain tuli häpeän tunnetta kaikista vuodatuksistani, mutta toisaalta olen todella onnellinen, että olen jaksanut ainakin jonkin verran kuvien kera kirjata elämääni tänne. En olisi läheskään kaikkea muistanut ilman tätä blogia.

Täytyy tunnustaa, että pari kyyneltäkin vierähti, kun jotenkin mieli herkistyi muistaessa hetkiä, kun olin hoitamassa siskojen silloin niin pieniä lapsia, kuinka liekeissä olin arkkitehtuurin opiskelusta, kehräys kahdesta kissasta, joita ei enää ole....Vuosien mittaan kotini ovat vaihtuneet, tyylinikin joidenkin asioiden
suhteen muuntautunut, ihmissuhteissa on ollut ylä- ja alamäkeä, matkakohteita on tulla kourallinen lisää,
ihmiset ympärilläni ovat vanhentuneet, minä olen vanhentunut. Mutta mitä on pysynyt samana? ainakin intoni nähdä uusia paikkoja, tunteeni yhteen ja samaan rakkaaseen mieheen, mielitekoni kaikkeen vanhaan ja vähän rähjäiseen, intoni tehdä asioita käsilläni, polte kehitellä ja suunnitella. Perheen merkitys on vain korostunut koko ajan, vaikka elämäntilanteet ovatkin vähentäneet mahdollisuuksia yhteiseen aikaan. Välillä sitä vaipuu vähän liikaakin muistoihin, nolostelemaan omaa itseäni sen sijaan, että paneutuisin niihin hyviin tunteisiin, mitä ihmiset ympärilläni ovat saaneet aikaan, miten hyväksytty olen koko ajan ollut kaikesta vajavaisuudesta huolimatta.
 Ehkä tällainen päiväkirjatyyppinen tapahtumien ylös rustaaminen jopa tasapainottaa muistojen painopisteitä positiivisempaan suuntaan. Jos seitsemän vuotta sitten halusin hirmuisen paljon uutta elämääni, tulevasta seitsemästä vuodesta taas haluaisin pitää paljon niitä asioita, mitä elämässä tällä hetkellä on, rakkaan mieheni, kotimme, perheemme, ystäviä.

Ylle keräilin muutamia kuvia matkan varrelta, hetkiä, joista osan muistaa oikein hyvin, ja jotkut olisivat muuten jääneet unholaan...kaikkia yhdistää se, että joko menetin ne edellisen koneen rikkoutuessa tai sitten ne ovat blue ray-levyllä, jota rikkinäinen levyasemani ei enää lue. Eli jos ei muuta virkaa blogillani olisi, toimii se edes back uppina muutamille valokuville!