Talossamme keittiöön liittyvä problematiikka on ollut toistaiseksi varmaan vaikeinta, jos ei mitään lämmitysmuotoasioita lasketa.  Jo taloa ostaessa oli selvää, että 80-luvun kaapistot pitää uusia. (Alimpana oleva kuva on muuten ennen-kuva keittiöstä, pitää mainita, ettei kukaan kauhistele, että tuoko siitä sitten tuli, tai vaihtoehtoisesti ihastele nättejä kaappeja, jotka siis on jo kaatiksella...) Kaapit olivat haisevat, likaiset, rikkinäiset ja epäkäytännölliset, eikä tyyli muutenkaan saanut meistä kumpaakaan syttymään. Tason alapuolinen pieni jääkaappi veteli viimeisiä, samoin 70-luvulta kotoisin oleva sinänsä hieno liesi. Seinissä olivat samoin haisevat, likaiset lastulevyt, joita ei juuriharjallakaan saatu puhtaiksi. Jotain siis piti tehdä. Jo joskus aikaisemmin kirjoitin, että tykkään uudesta ja vanhasta, mutta en erityisemmin uusvanhasta. Alkuperäiset kaapistot olisimme ilman muuta fiksanneet käyttöön, jos sellaiset siis olisi olleet jossain, sikäli mikäli ne eivät olisi olleet mikään mission impossible korjata ja saada hajuttomaksi. Aikamme etsimme myös 50-luvun käytettyjä (talommehan on 60-luvulta ja vähän rintsikoita modernimpi, joten olin vanhoistakin vähän epävarma, vaikka muuten olenkin tälläinen rojuhamsteri). Jotenkin niitä tuntui silloin olevan myös tosi huonosti tarjolla, ja löysimmekin vain yhden pienen osan. Meidän keittiöhän ei ole samanmuotoinen kuin tyypilliset rintamamiestalokeittiöt, vaan I-kirjaimen muotoinen, mikä lisää heikensi vanhojen kaapistojen yhteensopivuutta ja mitoitusta. Mies lopulta ehdotti, että tehdään kaapit itse perinteisillä menetelmillä perinteiseen malliin. Aluksi piti vähän miettiä, onhan uusvanhan kammoni varsin voimakas, enkä siinä vaiheessa aivan hahmottanut, mitä itse tekemällä saisi. Olin jo ihan modernin ja linjakkaan kannalla, kunnes mies kävi kysymässä meistä ihan ok kivan uuden keittiön hintaa. Olisimme joutuneet molemmat istumaan 7 kk töissä sen maksamiseksi. No thanks...

Niinpä mies tilasi läjän rimalevyä, ja puukäsityöiltamamme alkoivat. Meidän työvälineillä nimenomaan 50-luvun tyyliset kaapistot on helpoin tehdä, se on siis syy, ettei mitään modernimpaa edes yritetä. Vähän jännittää, millainen kokoelma ruotsalaisista vetimistä, klassikkotasosta, hansgrohen supermodernista hanasta, kanttialtaasta, uusista kodinkoneista ja maalatusta puusta tulee. Toisaalta 50-luku oli miltei pelkistetympää ja yksinkertaisempaa kuin monet modernit kaapit, joten ei kai tästä sentään mitään uusromanttista hempeilykeittiötä tule... Toisekseen jo nyt kun vasta runkoja on valmiina, olen tosi innoissani ja ylpeä siitä, mitä tehdään. Kyllä kokopuinen menee lastulevyn edelle! Keittiöstä tulee toivon mukaan taloon sopiva, symppis, käsityönä tehty ja meidän kokkauksissa toimiva. Mieskään ei saa kuin nättiä puusta aikaan, joten eipä taida olla huoleen aihetta :) Minun vastuullani on ollut paitsi jeesata J:tä sahauksissa, myös porata reikiä ja liimata sellaista ohutta koivunauhaa reunoihin. Niistä liimauksista olen kyllä vähän huolissani. Toivottavasti pysyvät, vaikka tiskatessa vähän roiskuisi. Paitsi ai niin, meille tulee tiskikone, eihän minun enää tarvitse tiskata!

Keittiön muitakin pintoja ollaan mietitty ja valmistakin on osittain jo. Lattiaan laitettiin 240 mm leveää lautaa, joka maalataan, seiniin tulee osittain maali, kuten siellä on aina ollut, yhdelle seinälle laitamme jo vuosia himoitsemani woods-tapetin, vaikka onkin jo vähän liikaa nähty lehdissä ja muualla ja katon päädyimme levyttämään Halltex-perinnelaatoilla. Meillä itse asiassa oli jo valmiiksi halltex-katto, mutta levyt olivat PIKKUISEN tervassa, ja kaiken lisäksi ryhdyin kinuamaan mieheltä lisää pistorasioita ja uusia valaisinpaikkoja. Purimme siis vanhat levyt, teetimme uudet sähköt keittiöön, koolasimme ja laitoimme uudet halltexit. Katto on nyt vähän matalammalla, mutta muuten oli loistava ratkaisu. Takkahuoneessa vain hioimme ja maalasimme vanhat levyt ja sekin ihan toimii, eivät edes enää haise pahalle. Halltexeista sen verran, että niitä voi ostaa uusina täältä. Palvelu on mukavaa ja hinnat kohtuulliset. Ensin pohdimme sisarpanelia kattoon, mutta tämä oli budjettiratkaisu ja toisaalta akustiikka on mukava ja ehkäpä tällä säilömme aikansa rakennuskulttuuria.

Pienenä kuriositeettinä rimalevyistä: mies lähti yksin lounastauolla vastaanottamaan tilausta, sillä oletimme, että se tulee pihaan nostettuna toimituksena. Toisin kävi. J parka joutui yksin kantamaan painava levy kerrallaan ne autotalliin kadun reunalle pysäköidystä kuormurista...

Skotlannin jälkeen lähdin J:n kanssa pohjoiseen, olimme ensin viikon Lemmenjoella vaeltamassa, sitten päivän Norjan puolella, lopuksi vielä vähän mökilläkin. Takana on 3000 kilometriä, seitsemän kyläilypaikkaa, muutama vesisade ja miljardi hyttystä. Ja tietysti ne huikeat maisemat, joiden vuoksi kannattaa raahata selkä vääränä viikon ruokia, kalsareita, vessapapereita ja rikkinäistä ilmapatjaa rinkassa (kiitosta vain vaan Halti, tosin mies on super herrasmies ja antoi nukkua omalla ehjällään). Norjassa kävimme muuten Jäämeren rannalla Pykeijan kylässä, jossa monet osaavat puhua myös Suomea!

Ne jotka ovat nähneet Ravadas-könkään, tietävät, että kuvauspaikkoihini ei saisi mennä...anteeeksi vain! olin niin tohkeissani, että totaalisti unohdin opastustaulut ja kiipesin vähän korkeammalle kuin pitäisi. Mutta hienoa oli.

Kesäloma

Mies lähti kalaan ja minä sain luvan omaan reissuun siskon ja heidän ihanan pikku villi-ihmisen kanssa.  Kävimme Edinburghissa, Obanissa, Kerreran, Mullin ja Ionan saarilla samoissa maisemissa, joissa kävin pari vuotta sitten yksin. Kesäisin tulee aina kova kaukokaipuu ja erityisesti Irlantiin ja Skotlantiin, liekö yksi Irlannissa viettämäni kesä teki niistä maisemista jotenkin kotoisat.